Blommerödin mutashow 2007

Olin päättänyt viedä oriini SC Dacaro ulkomaille näyttelyyn kesällä 2007. Alustava suunnitelmamme oli käydä ensin Ruotsin Bollerupissa, missä oli Ecaho C-show, sen jälkeen suuntaisimme Blommerödin B-showhun ja lopulta tulisimme Finnish Nationalseihin. Suunnitelma kuulosti hyvältä, mutta kuten varmaan tiedätte, aina ei kaikki mene niin kuin on suunniteltu.
Bollerupin näyttely oli kesäkuun puolessa välissä, eikä Dacaro tietenkään ollut tarpeeksi pullea sitä ajatellen. En ollut kauhean pettynyt, että jouduimme luopumaan Bollerupiin osallistumisesta, vaan asetin tähtäimeksi jo Blommerödin.
Sain hoidettua ilmoittautumiset ja karsinapaikan kuntoon, joten ei muuta kuin kuljetusta järjestämään. Siinä vaiheessa ajattelin vielä, että helpostihan yksi hevonen aina Ruotsiin saadaan. Soitin luottokuskillemme, joka tietenkin oli estynyt lähtemästä Ruotsiin tuona ajankohtana. Sitten soitin seuraavalle sopivalle, joka kuitenkin olisi tuon ajankohdan Belgiassa. Kolmas sanoi olevansa menossa Ruotsiin vasta viikkoa myöhemmin ja neljäs olisi kyllä lähtenyt viemään ainoastaan meitä, mutta hinta olisi sitten 2800 euroa. Aloin olla jo epätoivon kourissa, olin soittanut kaikki kuljetusfirmat läpi, ja kukaan ei suostunut lähtemään Ruotsiin järkevällä hinnalla. Näyttelyyn oli aikaa puolitoista viikkoa, kun sain sitten pelastavan puhelun. Yksi kuljettaja, jolle olin soittanut, oli sekoittanut päivämäärät. Hän olisikin lähdössä Ruotsiin samalla viikolla näyttelyn kanssa. Sovimme, että hän tulisi hakemaan Dacaron keskiviikkona, ja torstaina se olisi jo Blommerödissä.

Kaikki oli hyvin, minulla ja perheelläni oli jo lentoliput Kööpenhaminaan, mistä ajaisimme vuokra-autolla Skånen Hööriin, jossa Blommeröd sijaitsi. Tiistaina, kolme päivää ennen näyttelyä, kuljettaja soitti ja sanoi, että hän ei haekaan Dacaroa meiltä, vaan minun pitäisi tuoda se samana päivänä Ypäjälle. Olin raivoissani, mutta suostuin, kunnes kuljettaja totesi, että ei tiedä, ajaako Ruotsin kautta takaisin, joten hänen kyydissään Dacaro ei ainakaan pääsisi pois. Se riitti lopettamaan yhteistyön tuon firman kanssa. Kiitos vaan hänelle.

No, minulla oli ruhtinaalliset kolme päivää aikaa keksiä toinen suunnitelma. Soitin saman tien autolautalle, tilaa oli menomatkalle 14 metriä ja paluumatkalle 12 metriä. Varasin ne, vaikka en edes tiennyt, mistä saisin kuljettajan ja peräkärryn. Itselläni ei ole BE-korttia, joten en saisi vetää yhdistelmää, ja vetokokemukseni muutenkin oli olematon. Soitin kaikki mahdolliset ja mahdottomat kuljettajat läpi, mutta kukaan ei tietenkään kahden päivän varoitusajalla voinut lähteä ja jättää töitään. Paitsi isäni, joka oli kesälomalla. Toiveikkaana soitin hänelle, saadakseni kuulla, että hän lähtisi seuraavana päivänä Viroon kylpylälomalle. Toivottavasti oli mukavat kylvyt, terveisiä iskälle! Onneksi mieleen pälkähti, että saisin vetää meidän autollamme 1½ hevosen koppia laillisesti, sillä kopin kokonaismassa jäi alle automme omamassan, ja näiden yhteenlasketut kokonaismassat eivät ylittäneet 3500 kiloa, mikä olisi vaatinut pikku e:tä. Soitin kaikki läpi, joilla tiesin tällaisen kopin olevan. Tuttumme olisi koppiaan lainannut, mutta hän tarvitsi sitä itse, tammansa kun oli juuri tulossa kiimaan ja heidän tarvitsi päästä orin luo. Seuraavaksi soitin Kouvolan hevostarvikkeeseen, jonka tiesin vuokraavan koppia, mutta heillä oli alustava varaus koppiin sunnuntaiksi, joten en saanut sitäkään.
Lopulta silmiini osui Hippoksessa Vansportin mainos. He vuokrasivat sopivaa koppia, ja sain kuin sainkin sen varattua. Ainut ongelma oli, että koppi sattui olemaan Espoossa, mutta sille nyt ei voinut mitään. Seuraavaksi aloin järjestää seuralaista minulle. Olin jo menettänyt toivoni ihmisestä, joka ajaisi, halusin vain jonkun, joka pitäisi minut hereillä. Onneksi mieleeni tuli Tiia Hurme, joten soitin hänelle ja kysyin, olisiko hän halukas lähtemään seuraavana päivänä Ruotsiin? Tiia oli, ja hän asuu Espoossa, joten sain noudettua sekä kopin, että Tiian samalla kertaa. Kokeilin ensimmäistä kertaa navigaattoria, ja ajelimmekin mielenkiintoista reittiä Helsingin keskustan läpi, hevoskoppi perässämme. Navia kun oli pakko uskoa.

Lähdimme matkaan 03.30 torstaiaamuna. Dacaro oli pesty ja puunattu edellisenä päivänä, heinät ja ruoat oli pakattu autoon, tarvikkeet oli tungettu sinne minne sopi, ja minun ja Tiian pikku vaatenyssäkät pyörivät jalkatilassa. Ja niin alkoi matkamme ensimmäinen etappi kohti Turkua. Matka meni hyvin, vaikka vähän hermoilinkin, että osaanko perille. Päästyäni Turkuun huomasin onnekseni, että maisema oli tuttua, kiitos Ruisrockissa käynnille. Osasin perille vanhasta muistista, ja niin nökötimme lauttajonossa. Päivä oli todella kuuma, joten riisuin Dacarolta loimen, minkä olin aamuyöllä jättänyt sille. Pääsimme lauttaan ja osasin jopa peruuttaa taskuun, kun maltoin olla hermoilematta. Jätimme Dacaron koppiin, päästin sen irti, jotta se ei sotkeutuisi naruunsa, ja heitin sille heinät maahan. Menomatkan matkustimme Skywindillä, joka oli edullinen ja lisäksi hintaan kuului hytti. Nautimmekin hytistä täysin rinnoin, minä nukuin koko matkan, lukuun ottamatta Dacaron syöttöjä ja juottoja. Dacaro joi melko hyvin, tein sille kaurapuuroa, jossa oli 5 litraa vettä. Tarjosimme sille aina ensin puhdasta vettä, jolloin se joi janoonsa 2-3 litraa, ja sen jälkeen se sai puuroa, minkä se tietenkin joi. Skywindillä Dacaro matkusti ulkokannella, missä olisi ollut viileää, mutta aurinko porotti pilvettömältä taivaalta, joten kopissa lämpötila oli varmasti yli 40 astetta. Olin huolissani Dacaron hyvinvoinnista, mutta asialle ei voinut mitään, toivoin vain, että matka menisi nopeasti. Olimme Tukholmassa torstaina 05.07 kello 20.15 ja ilman minkään valtakunnan karttaa. Luotimme vain naviin ja yritin pyyhkiä mielestäni ystäväni pelotteluja Tukholman sokkeloisuudesta. Osasimme kuitenkin E4:lle ja lähdimme vielä jopa oikeaan suuntaan. Tukholmasta pois päästyämme meillä oli reilut 500 kilometriä suoraa tietä edessämme.

Matka sujui hyvin, pysähtelimme vähän väliä juottamaan Dacaroa, ja se joikin hyvin, ja iltakaurat menivät puuron muodossa. Otimme Dacaron puolimatkassa ulos kopista, mistä se olikin mielissään. Levähdysalueella yömyöhään rekkakuskeilla oli ihmettelemistä, kun he näkivät kaksi tyttöä ja hevosen ja tytöt vielä puhuivat suomea. Jatkoimme matkaa sadepilvien kerääntyessä taivaalle. Skånessa oli tullut ennätysmäärä vettä kuukauden aikana, ja viikonlopuksi oli ennustettu vettä, vettä, vettä. Emme antaneet sen kuitenkaan haitata meitä.

Aamukuudelta, yön piinallisten tuntien ja levottomien juttujen jälkeen saavuimme Blommerödiin. Otimme Dacaron pois autosta ja veimme talliin. Blommerödin väki oli tehnyt meille todella hyvät opasteet ja kaikki oli valmiina tuloamme varten. Hylkäsimme Dacaron karsinaan, jätimme kopin tallialueelle ja ajoimme lähimmälle levähdysalueelle. Nukuimme autossa puoleenpäivään, kunnes Tuija ja Topi soittivat olevansa pian Höörissä. Menimme syömään ja sen jälkeen pääsimme hotelliimme. Kävimme katsomassa Dacaroa, joka oli hieman vaisu. Ajattelin sen menevän ohi ja odotin jo innolla seuraavaa päivää ja näyttelyä.
Lauantaina satoi koko ajan, Dacaron luokan ajan kaatamalla. Ilma oli kylmä ja Dacaro selvästi paleli. En tietenkään silloin tajunnut, että se oli todella kipeä. Meidän osaltamme näyttely meni penkin alle. Dacaro tuli kehään upealla ravilla ja liukastui mutakentällä heti. Sen jälkeen se ei enää ravannut askeltakaan, sipsutti vain. Se ei jaksanut välittää musiikista, toisista hevosista tai mistään, se vain huokaili väsyneenä. Meidän näyttelydebyyttimme epäonnistui surkeimmalla mahdollisella tavalla.

Tappion kärsineenä palasimme hotellille, Tiiakin halusi mukaan, sillä kuvaaminen siinä ilmassa ei varmaan onnistunut mitenkään päin. Kertasimme näyttelysuoritusta moneen kertaan ja aloimme tajuta, että Dacaro oli aivan kipeä. Illalla Dacaro oli vielä pahempi. Se vain nukkui karsinassa, alahuuli riippuen ja tuhisi. Harmitti pikku hevosen puolesta, matka oli varmasti ollut sille rankka.

Emme juuri seuranneet näyttelyä, ja Tuija ja Topikin joutuivat lähteä ennen championkisoja, vain päästäkseen Kööpenhaminaan odottamaan kolmeksi tunniksi myöhässä olevaa lentoa.
Paha tuuleni nousi sitä mukaa, kun kilpailijamme tulivat pahoittelemaan suoritustamme ja sanomaan, että he pitivät Dacaroa pahimpana uhkana voitolleen. Kyllä harmitti, ettei hevonen ollut kunnossa. Eräs ammattitreenari sanoi minulle esityksestäni, että muuten täydellinen, mutta miksi et yhtään innostanut hevosta? Kerroin hänelle, että esitin eleettömästi, kuten Suomessa on tapana, ja hän pyöritteli päätään. No, sen kohdan voisin korjata Nationalseihin mennessä.

Sunnuntai-iltana 08.07 seitsemän aikaan alkoi meidän kotimatkamme. En ole ikinä kokenut sellaista sadetta, auton pyyhkijät kävivät täydellä teholla, ja silti ei meinannut eteensä nähdä. Navigaattori lakkasi toimimasta saman tien kun lähdimme Hööristä, pilvipeite oli niin paksu, ettei navi saanut yhteyttä satelliittiin, paitsi silloin tällöin, jolloin se käski meitä kääntymään moottoritielle tultaessa vasemmalle, ja väitti koko ajan Tukholman olevan toisessa suunnassa. Napsautimme navin pois päältä ja jatkoimme oman onnemme nojassa.
Muutaman kerran kuuntelimme peloissamme radiosta, miten E4:stä oli huuhtoutunut tulvan mukana monia kymmeniä metrejä, ja olimme tulleet samasta kohtaa yli vain puoli tuntia aikaisemmin. Se oli kyllä kauhujen yö. Noin 150 kilometriä ennen Tukholmaa en enää jaksanut ajaa, meidän oli pakko pysähtyä nukkumaan pariksi tunniksi. Tapasimme huoltoasemalla suomalaisia, jotka miettivät, miten osaavat laivaan, vaikka heillä olikin kartta ja navigaattori. Meillä ei ollut kumpaakaan, mutta olin liian väsynyt stressatakseni. Parin tunnin unien jälkeen jatkoimme kohti Tukholmaa. Ajoin kieli keskellä suuta ja seurasin laivan kuvia. Ihme ja kumma, pääsimme lauttajonoon eksymättä. Törmäsin myöhemmin laivassa samoihin suomalaisiin, jotka olin nähnyt huoltoasemalla ennen Tukholmaa. He olivat eksyneet keskustassa, ja miltei myöhästyneet lautasta. Paluumatkamme oli Silja Linella, joka oli yli puolet kalliimpi kuin Seawindillä, eikä meillä ollut edes hyttiä. Torkuimme kymmenen tuntia laivan käytävällä miten taidoimme, ja lähdimme seitsemältä enemmän tai vähemmän levänneinä kohti kotia. Dacaro oli joutunut matkustamaan sisäkannella, ja siellä vasta kuuma oli. Kastelin välillä sen päätä, yrittäen helpottaa sen oloa. Dacaro joi matkan aikana miltei 20 litraa, ilman puuroakin, sillä meiltä oli kaurat loppu. Olin kuitenkin ostanut näkkäripaketin, mikä kelpasi Dacarolle iltakauroiksi.

Kotimatka sujui hyvin, poislukien se, että Visa Electron ei toiminut lähelläkään Turkua, johtuen Ruisrockin aiheuttamasta maksuliikenteestä. Onneksi saimme tankattua hieman kauempana.
Jätin Tiian kyydistä Espoon kohdalla. Kiitoksia vain hänelle oikein paljon, matka tuskin olisi onnistunut, ilman Tiiaa ja hänen hereilläpitopartiotaan!

Saavuimme kotiin kahdelta yöllä. Dacaro jaksoi juuri ja juuri ryömiä omaan karsinaansa ja kävi makuulle saman tien. Minä siivosin kopin ja auton ja menin nukkumaan, vain herätäkseni seuraavana aamuna palauttamaan koppia Espooseen.
Matka oli sinällään mukava ja opettavainen, mutta alun perinkin tuhoon tuomittu. No, tulevaisuudessa olemme kokeneempia ja tiedämme, miten asiat ja matkat kuuluu järjestää.

Minttu Pihl